Olikohan ne viimeiset jotka lähti?

Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan". Joten en sano, ettei meille koskaan enään tule lampaita, tai hevosia tai possuja tai mitä näitä nyt kaikkia on ollutkaan. Lammasaitaukset ovat vielä talonvieruspelloilla purkamatta. Ehkä voisi ottaa muutamia kesälampaita, tai kesähevosia? Joskus, sitten kun aika on kypsä. Sitten, kun haavat ovat parantuneet. Sitku -elämässä voi tehdä mitä tahansa: Sitku olen eläkkeellä ja minulla on aikaa, sitten minulla on oma kuttu, tai valkoinen lapinlehmä jonka kiireettömästi käsin lypsän ja maidosta teen juustot ja pannukakut ja lapsenlapsille kaakaota. Sitku minä olen se "Muumimamma" joka rakastaa koko maailmaa ja jolla on aina syli avoinna kaikille lapsille, tuoretta pullaa ja aurinko paistaa. Sitku olen sellainen, jollainen luulin haluavani olla.

Mutta elämä ei ole sitku, se on nyt. Ja nyt on aika kokeilla elämää ilman eläimiä. Miehelläni on kyllä metsästyskoira jota minäkin hoidan ja lenkkeilytän ja navetassa kaksi kissaa. Mutta ne eivät sido samalla tavalla kuin tuotantoeläimet tai hevoset. Niistä ei tule tappiota. Sillä siitähän tässä loppujen lopuksi on kuitenkin kysymys, rahasta. Toki myöskin ajasta ja energiasta, siitä mitä elämältään haluaa.

Toukokuun alussa perustin oman yrityksen. Tarjoan toiminimellä kotipalveluja: siivousta, avustusta, asiointipalveluja. Asiakkaani ovat pääasiassa ikäihmisiä, jotka tarvitsevat apua päivittäisissä toimissaan, paljolti se on seuranpitoa ja huolenpitoa, välittämistä ja kuuntelemista. Pidän työstäni, toivottavasti terveyteni sallii minulle sen tekemisen ja asiakkaita riittää. Sillä terveydelliset syyt olivat osittain se syy, miksi alunperin aloimme miettiä eläimistä luopumista. Se oli syy sille, miksi emme rakentaneet isompaa lampolaa koskaan valmiiksi. Ja kun määrä jäi niin pieneksi, ettei se taloudellisesti kannattanut oli ratkaisu lopulta kuitenkin yllättävän helppo tehdä. Joulukuussa viimeiset eläimet lähtivät tilaltamme, navetta tyhjennettiin ja pestiin. Nyt siellä on sirkkeli ja kaksi moottoripyörää. Kissat pääsevät lämpimään pannuhuoneeseen ja sieltä luukun kautta saalistusretkilleen. Itse en ole paljon navetassa käynyt sen jälkeen kun saimme lannat sieltä tyhjennettyä.

Olo on uupunut,tyhjä ja surullinen, sittenkin. Vaikka sanon, että ratkaisu oli lopulta helppo. En minä niinkään lampaiden perään itkenyt. Itken unelmani perään. Sen vuoksi, ettei elämä tässäkään asiassa mennyt niinkuin olin haaveillut ja suunnitellut. Itseasiassa tämä asia on pakottanut miettimään elämää ylipäänsä, meneekö se koskaan niinkuin itse olisi halunnut? Ja mihin asioihin voisi silti olla tyytyväinen, vaikka ne menivätkin toisin. Oli aika, jolloin sanoin, etten ikinä enään ala edes seurustelemaan yrittäjän kanssa. Niin vain eroni jälkeen menin yrittäjän kanssa naimisiin. Ja nyt olen itse yrittäjä. Vannomatta paras, sillä näyttää käyvän niin, että se juuri toteutuu mistä sanoo, ettei koskaan ainakaan tee niin. Mutta muistaisinpa elämässäni nämä vanhan Lapin Ahkun sanat: "Kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se voi vaikka toteutua." Niin, mitä minä toivoisin sen klassisen maailman rauhan lisäksi? Kykyä tulla toimeen oman itseni kanssa, kykyä oppia nauttimaan elämästä ylä-ja alamäkineen, sillä kaikesta oppii aina jotakin. Olenhan nyt ainakin auttanut maailmaan useamman karitsan ja elämän alkuun kaksi hevosen varsaa. Olen kylvänyt ja korjannut. Olen elänyt.

Tämä haikea A-ha yhtyeen kappale Hunting High And Low on soinut mielessäni ja soi nytkin taustalla: 
https://www.youtube.com/watch?v=s6VaeFCxta8


Tähän päättyy tällä erää blogini lampolasta, mutta koskaanhan ei tiedä jos se saa vaikka jatkoa. Muiden blogieni kirjoittaminen jatkuu aina luovuuden hullussa huumassa. 

Kujanjuoksu

Kesä loppui aika varhain tänä vuonna. Tai lampaitten laidunkausi loppui. Viimeiset yhdeksän uuhtamme lähtivät teurastamolle, koska olivat jo liian vanhoja jatkamaan elämäänsä uusissa kodeissakaan. 20 karitsaa jäi kasvamaan vielä "täyteen kokoonsa". Ne lähtevät viimeistään joulukuun alussa teurastamon ja paloittelun kautta lihaa haluavien asiakkaittemme pakastimiin. Niin se loppuu tämän lampolan tarina. Asiaa vatvottiin ja mietittiin puoleen ja toiseen. Mutta koska terveys ei kestä lampaiden hoitoon liittyviä töitä niin eihän siinä paljon vaihtoehtoja silloin ole. Ehkäpä otamme vielä joskus muutaman kesälampaan laiduntamaan pihapelloille ja pitämään maisemia auki, tai sitten ystäväni hevoset saavat tulla siistimään paikkoja kesäisin. Niin, tai ehkä minä vielä joskus saan sen oman hevosen.

Karitsat olisi toki voinut vielä laskea uudelleen laitumelle vielä pariksikkin kuukaudeksi emojen lähdettyä. Totesimme kuitenkin, että helpommalla pääsemme kun ruokimme ne sisälle. Siellä on nyt ruhtinaallisesti tilaa noin pienelle katraalle. Samalla suoritetaan loishäätö ja tehdään muita tarvittavia toimenpiteitä kuten korvamerkkien kiinnitys ym. Tuo lampaiden sisälle ottaminen laitumelta ei nimittäin mennyt ihan "putkeen", joten sitä urakkaa ei huvita tehdä enää uudelleen.  Meillä on lyhyt matka (vain noin 60m) laitumen portilta lampolan ovelle. Toimimme samoin kuin keväällä uloslaiton yhteydessä. Löimme tolppia maahan ja rakensimme sähköaitauksen nauhoista kujan ovelta laitumelle. Vanhat uuhet tulivat innokkaina kauraämpärin perässä sisälle lampolaan, mutta osa karitsoista teki käännöksen portilla ja jäi laitumelle määkimään. Uuhet palasivat takaisin. Yritettiin uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Lopulta kaikki karitsatkin menivät kujaan ja suljin laitumen portin etteivät ne palaa enää takaisin. Isäntä meni edellä ämpärin kanssa ja lauma perässä ja minä "koirana" hännillä. Kaikki näytti sujuvan loistavasti. Kunnes. Kaikki muut olivat lampolassa sisällä mutta 4 karitsaa jäi pähkäilemään ovelle, kääntyivät ympäri ja säntäsivät aitanauhojen läpi pihalle. Hienosti meni. Siellä ne arkajalat sitten kirmasivat vapaana pitkin pihaa, puutarhaa, aidanvierustaa ja tietä. Kyllä kaipasin paimenkoiraa. Näitä hölmöläisiä oli ihan turha yrittää houkutella kauraämpärillä. Meno vain yltyi. Lopulta avasin laitumen portin uudelleen ja toivoin, että ne palaisivat tutulle pellolle. Onneksi niin kävikin. Ovatpahan sitten siellä, ajattelin. Olihan niitä neljä eli pieni lauma. Ne kiipesivät kivelle määkimään ja kuikuilivat sieltä ihmeissään, että minne loppu lauma hävisi. Minä huokailin, kiukkuilin, kiroilin, stressasin, hermoilin, pähkäilin ja koitin rauhoittua. Mies sanoi, että olkoon siellä. Minä sanoin, että raivostuttavaa hoitaa neljää ulos ja loppuja sisälle ja milläs ne sitten lopulta sieltä saadaan kiinni? Kyselin jo lampureilta paimenkoiria, ja muutama lupautuikin jo tulemaan avuksi koirilla paimentamaan nämä karkulaiset lampolan suojiin. Sitten välähti. Meillähän on laitumella karitsabaari, eli sellainen häkki johon karitsat pääsevät syömään mutta uuhet eivät. Sanoin, että eiköhän ne saada sinne rehujen perässä joku päivä. Tilkitään häkin toinen laita niin, etteivät ne pääse toista kautta ulos. Seuraavana päivänä laitoin lankut poikittain toiseen päätyyn sinne aukkoon mistä karitsat menevät sisään. Vein rehuja häkkiin ja odotin. Bingo: sinnehän ne hilputtelivat avonaisesta päädystä - niin, kaikki muut paitsi yksi. Mies oli sitä mieltä, ettei onnistu, minä sanoin että onnistuu. Hipsin laitumelle ja kävin toiseen päätyyn vahtimaan. Kolme oli ja pysyi "satimessa", yksi juoksi ympyrää. Juoskoon, ajattelin. Mies tuli ja otti yhden karitsoista häkistä ja kantoi sen lampolaan ja sanoi että huh huh. Toinen kannettiin yhdessä: sätkivä ja potkiva ja rimpuileva 30 kg pötkylä. Kiva. Sanoin, etten kanna enää yhtään. Kolmas nostettiin kottikärryihin kyljelleen ja vietiin sillä. Olis meinaan ollu valokuvan paikka.  Mitäs neljäs?? Jätettiin portti auki. Se katseli hetken suu ammollaan että mitäs nyt tekis ja hilputteli perässä, kiersi lampolaa pariin kertaan, kuunteli mistä kuuluu ääniä ja meni sisälle. Voitte uskoa miten huokaisin helpotuksesta!

 Nyt on matolääkkeet hankittuna ja korvamerkit tilattuna. Seuraavaksi siis niitten kimppuun. Kunhan mies saa ensin korjattua puimurin, ohra alkaisi olla puintikypsää. Ensi viikonloppuna ei kuitenkaan ehdi puimaan, sillä silloin nämä harrastelijalampurit suuntaavat Tampereelle rentoutumaan konsertin ja hotelliyön parissa. Minä, suuri pieni Sonata Arctica fani odotan kuin kuuta nousevaa bädin akustista konserttia Tamperetalossa. Samalla juhlitaan hieman vanhenemistani. Tiedä vaikka tässä vielä joskus viisastuisikin.

Luovaa työtä

Lampaat karitsoineen laiduntavat. Vanhalla laidunpellolla riittää makusteltavaa joka lähtöön: vattua, horsmaa, ruohoa, lehtiä, rikkaruohoja jokaista sorttia. Lehtiä, voikukkaa, apilaa, metsämansikkaa. Ällistyttävien toukokuun helteiden mentyä päkätit nauttivat viileästä kelistä ja tuulesta. Minä hytisen kerrastossa ja verkkareissa lampolan puolella, suojassa tuulelta ja luon lantaa, paskaa, sontaa, papanoita. Talven jäljet lampolassa: isoissa ryhmäkarsinoissa tolkuton kerros tiukkaan poljettua olkipahnaa, painavaa ja märkää lampaitten pissasta ja kakasta, näin nätisti sanottuna. Haju on huumaava ja kärpäsiä miljoona. Tavara niin painavaa, että talikko ei tahdo kestää. Onneksi tätä kaikkea ei tarvi tehdä yksin. Pojatkin auttavat. Traktori kauhoineen on oven edessä, sinne talikollinen tai kottikärryllinen kerrallaan tavaraa. Kun kauha on täynnä ajan kuorman isoon kasaan pellon reunaan. Sinne tulee valtaisa vuori, paskapatteri, joka saa maatua seuraavaan kevääseen. Silloin se päätyy pellolle lannoitteeksi. Marjapensaillekkin ajoin kottarikaupalla lannoitetta ja olkikatetta.

Luon, ajattelen. Teenkö tätäkin nyt viimeistä kertaa, kun lampaista ollaan luopumassa elämänmuutosten myötä. Pakon sanelemana. Katsonko karitsoja pellolla viimeistä kesää. Niiden leikkiä isoilla kivillä ja hippaleikkiä hiekkakasalla. Kuuntelen kun ne määkien kutsuvat toisiaan ja äitejään, jotka mistään välittämättä ovat löytäneet makoisimman tupsun laitumen toiselta laidalta. Katson, kun ne täydet utareet heilahdellen vaeltelevat verkalleen pitkin peltoa ja koivikossa, haistellen ja maistellen, märehtien. Murehtimatta tulevaa. Ja iltaisin kun menen laitumelle, tulee iso texel uuhemme luokseni, puskee hellästi ja vaatii rapsutuksia. Siinä kyykin, otsa lampaan otsaa vasten ja rapsutan sitä rinnasta. Itkettää. Paljon työtä, paljon opiskelua, valvottujen öiden väsymystä. Rakkoja käsissä, kipeä selkä. On pakko luovuttaa. Mutta sanotaan, että vanhan tilalle tulee aina jotain uutta. Sulkeutuneen oven tilalle avautuu toisia ovia. En halua kakeroitua vaikka tiedän kaipaavani. Elämään mahtuu paljon suruja, mutta myös paljon iloja. Elämään mahtuu ainakin halu tehdä käsillään jotain. Kirjoittaa, luoda uutta. Myös halu koskettaa hellästi ja ymmärtäen lähimmäistä, yksinäistä vanhusta tai pelokasta lasta, halu olla läsnä. Tänä keväänä ryhdyin yrittäjäksi. Kotiapua tarjoten voin tehdä ympärilleni hyvää. Auttaa niitä, jotka eivät itse kykene, jaksa, ehdi taikka osaa. Nyt on tämän aika, tulevasta ei tiedä kukaan.

Vapun viettoa

Vappuna syntyivät ensimmäiset karitsat. Texel emälle kaksi valkeaa ja pienelle Kainuunharmas uuhi Ramonalle kolme mustaa joista tosin yksi jouduttiin lopettamaan heti. Se ei ollut kunnolla kehittynyt:( Iloon liittyy aina joskus myös surua. Mutta kaksi muuta voivat oikein hyvin. Eilen Helatorstaina kolmas uuhi synnytti isot kaksoset.

Tämmöistä tämä on

Näillä vatsoilla mennään kohti H-hetkeä ja lopuksi tämän kevään lampola muotia esittelyssä. Housut poistomyynnistä, takki kirppikseltä ja pipo isin vanha.
Ja tuo yksi vaalea uuhi on se samainen Minttu joka oli edellisessä postauksessa pienenä rääpäleenä. Harmakset kun vaalenevat iän myötä tosi paljon.

Vuoden paras aika edessä

 Kohta se taas alkaa: karitsointi
Nämä pienet harmaskaritsat ovat jo muutaman vuoden takaa. Uusia alkaa tulla parin viikon kuluttua. Kymmenen uuhta on nyt kantavana ja ne karitsoivat parin viikon sisällä. Edessäni on taas jännitystä, valvomista, hermoiluakin, yöheräämisiä, onnea, iloa ja ehkäpä itkuakin: niin ilosta kuin surusta. Todennäköistä on nimittäin, ettei kaikki aina mene ihan nappiin. Joskus karitsa kuolee tai joudutaan lopettamaan avusta huolimatta.

 Tässä on avustusta suurimmillaan. Karitsoimiskarsinssa lämpölampun alla ja uuhelta lypsettyä ternimaitoa vastasyntyneelle pienokaiselle lähestulkoon pakkojuotolla. Nämä kaksi olivat niin pieniä ja heikkoja syntyessään, että niitä juotettiin ruiskulla ja pullolla monta päivää ennen kuin elämä alkoi voittaa. Kummastakin kasvoi terveitä ja reippaita. Nämä saivat nimekseen Minttu ja Viktori, niiden emä pienikokoinen uuhi Ramona taitaa muuten olla tänä vuonna se, joka karitsoi ensimmäisenä. Aiempina keväinä urakan on aloittanut Kaakao niminen iso ja vahva uuhi, se on tehnyt jo kaksi kertaa peräkkäin neloset. Huomaa kuvassa emännän hienot ja puhtaat työvaatteet. Jos kaupungille joskus hieman laittautuukin niin kotona ollaan sitten tämän näköisiä:D

Tässä ylemmässä kuvassa sensijaan on taustalla Pisara, joka on jo vaihtanut kotia. Se on nyt hyvällä ystävälläni terapia lampaana eikä sen tarvitse enää ponnistella voimiaan uusien karitsojen kanssa. Pisaralla oli huomattavia ongelmia kummallakin karitsoimiskerrallaan mutta avustuksella selvittiin.

Jäädään siis odottelemaan tämän kevään pikku "Bäitä". Lupaan laittaa kuvia ja kertoa kuulumisia sitten kun saan silmäni taas pysymään auki valvomisten jälkeen:)

Hiljaiseloa lampolassa

Talvi on tallattu. Kevät alkaa sulatella pihamaata kuralätäköille, toisaalta taas kaikkialla on niin jäisen liukasta ja muhkuraista, että jopa kävelyllä käynti on yhtä tuskaa. Liukuesteet saappaan pohjissa ei tahdo pysyä paikallaan ja hiihtokelit kotimaisemissa ovat mennyttä, pitkään niitä ei kestänytkään tänä talvena. Sitkeästi kävelen koiran kanssa aamuin ja illoin muutaman kilometrin lenkin, liukastellen ja kiukutellenkin. Tässä vaiheessa odottaa jo sitä, että kevät oikeasti tulisi, kunnon lenkkikelit ja pääsisi edes pyöräilemään ja tuulettamaan ajatuksiaan talven jäljiltä.

Lampaat ovat talven syöneet, karitsat kasvaneet ja mammat lihoneet. Olen ehkä liittynyt samaan kerhoon, ainoat elämän perustarpeet talvella tuntuvat olevan syöminen ja nukkuminen. Lampolassa ei ole tarvinut juuri muuta tehdä, kuin ruokkia eläimet aamuin ja illoin ja lisätä kuivikkeita. Pikkuhiljaa sitä alkaa heräillä kun huomaa miten pitkällä kalenteri jo juoksee tätä vuotta. Meillä karitsointi alkaa tänä vuonna melko myöhään, huhtikuun lopulla - toukokuun alussa pieni 10 uuhen lauma karitsoi. Samaan aikaan lähtee teuraskuorma loppukesällä syntyneitä karitsoja sekä osa uuhista poistoon. Pieni ryhmä hyviä uuhia on myös myyty eloon, nekin lähtevät uuteen kotiinsa toukokuun puolella.

Jotain on sentään jo tapahtunut ja touhuttu: Tiineet uuhet on keritty ja siirretty omaan karsinaansa odottamaan karitsointia, ettei niitä tarvitse stressata sitten enään loppumetreillä millään muutoksilla. Tämä voi ollakkin sitten viimeinen porukka joka meillä karitsoi. Niin kurjalta kuin tuntuukin, niin elämä ei aina läheskään mene niinkuin haluaisi. Terveydelliset seikat perheessämme pakottavat meidät mitä ilmeisimmin luopumaan lampaista kokonaan. Sairastelu vaikuttaa aina myöskin taloudelliseen tilanteeseen väistämättä. Näin pienen katraan pito ei vain kannata, se käy suorastaan jopa liian kalliiksi harrastukseksi, eikä laajentamiseen näillä näkymin ole mitään mahdollisuuksia. Mieli on haikea ja raskas, luopuminen tuntuu jo nyt painavana suruna ja pinnankin kiristymisenä.

Mutta vielä ei ihan olla siellä asti, ensin eletään tämä kevät: odotetaan innolla uusia tulevia pikkuisia ja annetaan niiden laiduntaa emojensa kanssa pitkä kesä vehreillä laitumilla kauas sykysyyn saakka. Sitten punnitaan tilannetta uudelleen. Ja aina voi iloita sen kesän tulosta: pääseehän silloin tekemään kaikenlaista muuta mieluisaa tavallisten töiden lomassa. Pyöräretket, uiminen ja metsässä kulkeminen odottavat, sieni-ja marjamaat houkuttavat ajatuksissa jo nyt. Ja se pienten suloisten karitsojen heleä määkiminen pitkin peltoja, kun ne kirmaavat ja hyppivät kivillä ja leikkivät. Ehkäpä minun tulisi ottaa oppia niistä: ne elävät jokaisen päivän huolettomina kirmaillen, murehtimatta tulevaisuutta, nauttien leikeistä, ruoasta ja nukkumisesta auringon lämmittämissä läikissä pellolla ja kivien vierustoilla.